Kissakeskusteluja kirjastossa

Tuntuipa tosi mukavalta jutella yhden asiakkaan kanssa kissoista (aika monen kanssa kyllä tulee juteltua milloin mistäkin). En ole koskaan pitänyt itseäni minään kissaihmisenä, ehei, mutta nyt kun omilla lapsilla on kissoja, niin ne on kyllä tosi ihania. Miten mukavaa on mennä kotiin, kun kissa tulee häntä suorana vastaan, aloittaa kehräämisen ja kassin tonkimisen. Sitten kun kassi on tyhjä, sinnehän on heti hypättävä tutkimaan, että mitä kivaa sieltä voi löytyä. Minusta tietenkin tyhjä kassi on tyhjä kassi, eikä siellä ole mitään.

Vanhimman pojan kissa on meillä käymässä (niin ja poikakin) ja valloittaa taas olemuksellaan meidän kaikkien sydämet kerralla. Kissa on kuin keisari, määrää tahdin täysin. Jos ei riittävästi anneta huomiota, kissapa hyppää pöydälle ja mulkoilee (meillä sanotaan, että kyylää) syyttävästi. Kyllä telkkari jää silloin toiseksi...

Mutta ne asiakkaan kissa, kolme kappaletta, sisarukset vielä. Ei kyllä kuvasta olisi uskonut, että ne on samasta poikueesta, yksi oli pitkäkarvainen, toisen häntä oli pitkäkarvainen, ja kolmas oli pieni lyhyempi karvainen. Mutta kaikki yhtä ihania ja nopeita! "Kumi" palaa mutkissa ja kynnen jälkiä on vähän joka paikassa. Ja niinhän se on, että joukossa tyhmyys... ei kyllä oikein sovi kissoihin, ne on liian ovelia näyttämään tyhmyyttään. Eikä kyllä kissa mikään tyhmä ole, ihminen on, jos ei kissaa ymmärrä:)